perjantai 26. helmikuuta 2016

Talvisota



Aika parantaa. Olen nyt muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen saanut otteen isäni elämäkerran kirjoittamisesta ja kirjoittanut hänestä ja äidistäni Talvisodassa.

Helena Virolainen tuli lääkintälotaksi Viipurin sotilassairaalaan 13.10.1939 ja palveli siellä perustetussa 13.Sotasairaalassa vielä Talvisodan päättymisen jälkeen. Hänet ”lomitettiin toistaiseksi” vasta 17.5.1940 eli runsas kaksi kuukautta sodan päättymisen jälkeen. Kuvassa äitini seisoo Imatran Tiuruniemen tuberkuloosiparantolaan sijoitetun sotasairaalan katolla.

Eero Virolainen ilmoittautui YH:n alkaessa 10.10.1939 Seinäjoen Sotilaspiirin esikuntaan josta hänet määrättiin radiovääpeliksi II/KTR 8:aan. Lähteeni eivät kerro isäni Talvisodasta juuri mitään henkilökohtaista. Hallussani on tuolta ajalta vain muutama suvun kirje ja postikortti, ei esimerkiksi yhtään valokuvaa hänestä. Kantakorttitietojen mukaan hän palveli Kiviniemen rintamaosalla joka lienee ollut yksi sodan rauhallisimpia rintaosia. Paikka oli lähellä Sakkolaa, jossa isäni oli lapsena ollut Katri-tätinsä ja tämän miehen Juho Riikosen maatalossa kesätöissä. Seutu oli hänelle tuttua. 

Isäni ehti olla Talvisodan sotarintamalla vain runsaat puolitoista kuukautta. Jo 20.1.1940 Eero Virolainen komennettiin rintamalta Sotakoulukeskuksen koulutusaliupseeriksi Kankaanpään Niinisaloon.  

keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Muusan muistolle



Viime syksynä, kaksi päivää sen jälkeen kun isän elämäkerran toinen osa oli lähtenyt taittoon, saimme tietää Muusan vakavasta sairaudesta. Melko pian diagnoosi tarkentui ja kävi selville, ettei parantavaa hoitoa ole vaan Muusa tulisi kuolemaan luultavasti vuoden sisällä.

Rakkaani kuoli keväällä.

Olen pari kertaa yrittänyt aloittaa isän elämäkerran kolmatta osaa mutta en ole kyennyt, kirjoittaminen ei suju, en osaa kirjoittaa ilman Muusaa. Näyttää siltä että olen kirjoittanut paitsi itselleni ja lapsillemme myös ja ehkä ennen kaikkea Muusalle.

Viikko sitten löysin Muusan päiväkirjat, kaksi A5-kokoista kovakantista vihkoa joitten ensimmäiset merkinnät Muusa on kirjoittanut 14-vuotiaana, vuotta ennen tapaamistamme. Päiväkirjat jatkuvat muutaman vuoden, viimeisten merkintöjen aikaan olimme jo kihloissa. Kirjat olivat paikassa josta Muusa on tiennyt minun ne löytävän, hän oli jättänyt ne löydettäväksi. Muusa kirjoittaa päiväkirjoissaan ensisijassa meistä ja suhteestamme, ne ovat Rakkauden päiväkirjat.


Päiväkirjojen kanssa olivat löytämistä odottamassa Muusan kalenterit merkintöineen ja meidän kirjeenvaihtomme varusmiesajaltani. Muusa on säilyttänyt ja jättänyt aineiston jossa hän elää ja on läsnä. Aineistollaan Muusa antaa minulle syyn ja mahdollisuuden jatkaa kirjoittamista. Nyt uutena tavoitteenani on kirjoittaa hänestä ja suhteestamme isäni ja äitini elämäkertojen jälkeen. Toivottavasti aikani riittää.     

perjantai 25. lokakuuta 2013

Vastaus ja uusi kysymys



Isäni elämäkerta on nyt edennyt talvisodan alkuun. Vanhempieni yhteinen elämä Viipurissa päättyy, isäni lähtee sotaan ja äitini lotaksi sotasairaalaan. Tämän blogitekstin kuva on tuolta ajalta. 

Olen saanut vastauksia kysymykseeni siitä millainen ihminen Eero Virolainen oli, mielestäni melko uskottavia vastauksia. Jäljellä oleva isäni elämä, sotien aika, saattaa täsmentää tai muokata vielä vastauksia mutta ei keskeisiltä osin. Sota oli poikkeusaikaa, ei normaalia elämää.

Tutkimustyöni nyt alkavassa kolmannessa osassa kirjoitan isästäni ja äidistäni talvisodassa, välirauhan aikana ja jatkosodassa. Minulla on myös uusi kysymys varsinaisen tutkimuskysymykseni rinnalle. Olivatko vanhempani viipurilaisia? Ilman muuta he olivat sitä käytännön elämässä, arjen realismissa. He elivät melkein koko viidentoista vuoden pituisen yhteisen elämänsä tuossa Karjalan kauniissa ja kansainvälisessä kaupungissa, mutta olivatko he viipurilaisia sielussaan? Mielenkiintoinen ja mahdoton kysymys vastattavaksi.  

Minulla on myös toinen uusi kysymys tai oikeastaan tutkimusaihe. Äitini jäi leskeksi jatkosodan lopulla 34-vuotiaana ja eli hyvin vanhaksi. Miksi hän ei avioitunut uudestaan? Ajattelen jatkaa kirjoittamista isäni elämäkerran jälkeen äitini leskeyden ajasta jos oma elinaikani antaa mahdollisuuden. Ehkä se antaa, tapasin kesällä yli 90-vuotiaan sotaveteraanin, isäni jatkosodan ajan asetoverin ja hänen yhtä iäkkään vaimonsa. Kaksi huikeaa ihmistä, jotka saivat minut muuttamaan elinajan tavoitettani. On näköjään täysin mahdollista elää sisältörikasta ja merkityksellistä elämää myös hyvin paljon korkeammassa iässä kuin mihin me suomalaiset keskimäärin yllämme. Aion yrittää. Minulla on uudessa kysymyksessäni siihen hyvä syy.

lauantai 15. kesäkuuta 2013

Erinomainen lähteistölöytö




Sain sattumalta kuulla Kansallisarkistossa säilytettävän siirtoväen korvaushakemuksia ja niistä annettuja päätöksiä. Teimme Muusan kanssa toivioretken Helsinkiin ja koimme suuren positiivisen yllätyksen. Löysimme tiedot Muusan isoisän talosta, joka tuhoutui talvisodassa ja perheeltä Karjalaan jääneestä irtaimistosta sekä vihdoin varmuuden siitä, että perhe oli jatkosodan aikana palannut Karjalaan ja rakentanut sinne uuden kodin. Tämän uuden asunnon tarkat tiedot löytyivät myös, samoin tiedot irtaimistosta, joka oli jouduttu jättämään toisen kerran evakkoon lähdettäessä.

Omien vanhempieni kiinteän ja irtaimen omaisuuden tiedot olivat ehkä vielä täydellisemmät. Korvauslautakunta oli vaatinut heiltä varsin yksityiskohtaisia lisäselvityksiä. Hakemuksista löytyi myös uusia tietoja isäni sukulaisista ja varma tieto äitini työpaikan sijainnista.

Kansallisarkisto laajentaa maakunta-arkistoissa ja tietyin rajoituksin myös kotikoneilla luettavissa olevaa digitaaliarkistoaan vauhdilla. Omaa tutkimustani on helpottanut aivan hiljattain digiarkistoon ilmaantunut Viipurin läänin henkikirjoittajan aineisto 1920- ja 1930-luvuilta. 

Kuvassa on osa korvaushakemuksen liitteenä olleesta
isäni Viipuriin jääneitten kirjojen luettelosta.

tiistai 5. maaliskuuta 2013

”Kaverikuvan” varhainen esiaste?




Luokkakuva Vahvialan pitäjän Sipilän kylän kansakoulusta keväältä 1921. Pitkälettinen tyttö toisen rivin keskivaiheilla on äitini, tuolloin 11-vuotias Helena Sipiläinen. Opettaja Hanna Heimonen oli aloittanut toimessaan jo koulun rakentamisvuonna 1900, hän jatkoi työssään yhtäjaksoisesti talvisotaan saakka ja tuli vielä takaisin opettajaksi Sipilään jatkosodan aikana vuosiksi 1942 – 1944.

Ainakin eturivin lapset ovat kuvassa paljain jaloin, luokkaan ei ole saanut tulla kengät jalassa. Kuvassa kolme lasta pitää kättään edessä olevan olkapäällä, yksi käsistä on äitini olalla. Voisiko kyseessä olla ystävyyden osoittaminen, nykyisin muodissa olevien ”kaverikuvien” varhainen esiaste?

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Vuosi 1918 Juholan mökin näkökulmasta





Isäni elämäkerta on nyt edennyt vaiheeseen, jossa hänen elämäänsä on tulossa nuori nainen, tuleva äitini.

Helena Sipiläinen eli lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa Viipurin maalaiskunnassa. Perheen kotikylässä ei ollut taisteluja vuonna 1918, mutta sodan vaikutukset kyllä tuntuivat. Mökkiläisperheen elämisen keinot vähenivät, isoisäni hakeutui punakaartiin ja sai tehtäväkseen vartioida kivääri olallaan Nurmin rautatiesiltaa 15 markan päiväpalkalla.

Sota päättyi neljä viikkoa myöhemmin ja palkka jäi saamatta. Kun Juhana haettiin vangiksi kotimökistään, parahti lasten kanssa sinne jäävä isoäitini Hilda: ”Mitä myö syyvää!” Juhana vietiin vankileirille Viipuriin, josta Hilda kävi häntä etsimässä mutta ilman tulosta. Niin isoäitini käveli tuon runsaan parinkymmenen kilometrin matkan takaisin vielä samana päivänä, syömättä esiliinansa taskussa ollutta Juhanalle aiottua kananmunaa, lapset tarvitsivat kaiken liikenevän ruoan.

Viiden vankilaviikon jälkeen Juhana vapautettiin kotikylänsä suojeluskunnan valvontaan ja vastuulle. Nälkiintynyt mies meni kylään palatessaan sen ensimmäiseen taloon, veljensä mökkiin ja sai syödäkseen. Onneksi veljen vaimo osasi varoittaa häntä syömästä kerralla liikaa.

Syksyllä Juhana kutsuttiin oikeuden eteen Viipuriin, mukaan piti ottaa kolmen päivän muona. Oikeus tuomitsi Juhanan kahdeksi vuodeksi kuritushuoneeseen avunannosta valtiopetokseen, tuomio oli ehdollinen kolmen vuoden koetusajalla. Vuotta myöhemmin syksyllä 1919 Juhana kuoli Viipurin sairaalassa keuhkokuumeeseen, ”tuon ajan tautiin” niin kuin hänen vanhin tyttärensä minulle kertoi.

Kävimme Muusan kanssa lukemassa Juhanan kuulustelun ja tuomion papereita Kansallisarkistossa. Siellä ja sen papereitten kautta minulle avautui aivan uusi ikkuna vuoden 1918 sodan jälkiselvittelyihin. Vankina olleitten, kuulusteltujen ja tuomittujen valtava määrä konkretisoitui loputtomassa määrässä valmiiksi painettuja lomakkeita. Niihin oli käsin kirjoitettu vain nimet, tuomioitten pituudet ja jotkin muut harvat tiedot. Yksi tuomituista oli Muusan isoisä, myös hänen tuomionsa oli samanlaisella lomakkeella, johon tuomion ehdolliseksi muuttaminen oli valmiiksi painettu.  

Kuvassa osa Valtiorikosoikeuden 67 osaston päätöstä 1.10.1918 Kansallisarkiston kokoelmista. Kuva suurenee klikkaamalla.

perjantai 17. elokuuta 2012

Viipurin sotilaat




Viipurissa on ollut sotilaita aina. Myös itsenäisen Suomen joukot asettuivat sen kasarmeihin heti vuoden 1918 sodan jälkeen. 1930-luvulla kaupungin 75 000 asukkaasta suunnilleen tuhat sai palkkansa armeijalta, varusmiehet mukaan luettuna oli kaupungissa sotilaita kymmenisen tuhatta, yli kymmenen prosenttia alueen ihmisistä. Varusmiehet saivat harvoin kotilomia mutta iltalomia kolmasti viikossa. Niinä iltoina sotilaat todella näkyivät kaupungilla, kun satoja varusmiehiä kokoontui Torkkelinpuistoon ja muualle keskustaan. Asevelvollisten lisäksi myös kantahenkilökunta käytti sotilaspukua vapaa-aikanaan.

Varusmiehiin luotiin koulutuksessa tietoisesti aselajiylpeyttä, se johti nahisteluun kun Neitsytniemen ”tykkijullit” ja Papulan ”puskajussit” kohtasivat iltalomailtoina kaupungilla. Suunsoitto ja pienet nyrkkitappelut kumuloituivat vuoden 1929 toukokuisena iltana ilmeisen valmisteltuun yhteenottoon. Tykkimiehet ja kaartilaiset ottivat todella isoilla joukoilla mittaa toisistaan, siviilit pakenivat porttikäytäviin ja sivukaduille. Paikalle sattui onneksi Kaartin kapteeni jolla oli hyvin kuuluva ääni. Hän komensi kaartilaiset suljetuksi osastoksi ja marssitti heidät Papulan kasarmeille. Yhteenottoa seuranneet pitkät poistumiskiellot hillitsivät kahakointia ainakin yhden ikäluokan ajan.

Viipurin sotilaat tarjosivat kaupungin siviileille myös juhlavaa katsottavaa ja kuultavaa. Torkkelinpuisto oli iltalomailtojen lisäksi aina puolilta päivin sotilaallisessa keskiössä. Paraatikentältä lähtenyt sotilasvartiosto kiersi puiston ympäröiviä katuja torvisoittokunnan johtamana Kauppatorille, torin alareunaa edelleen Pohjoisvallille ja Päävartion eteen. Juhlallinen vartion vaihto tapahtui Torkkeli Knuutinpojan ja kaupunkilaisten katseitten alle. Viipurilainen katuyleisö katseli marssia ja vaihtoseremoniaa arvioiden kokenein silmin eri yksiköitten askelta, tahtia, ryhtiä ja ojennuksia.

Suuria vuosittain toistuvia sotilasjuhlia olivat toukokuun 16. päivän ja itsenäisyyspäivän paraatit. Ne vetivät kadunvarret ja koulukentän ympäristön täyteen katsojia sekä kaupungista että ympäröivältä maaseudulta. Uuden vuoden juhlintaan Viipurin varuskunta osallistui järjestämällä linnan valleilta komean ilotulituksen johon Neitsytniemen tykit vastasivat.

Viipuri ja sen sotilaat tulivat hyvin toimeen keskenään. Varuskunnan johto ja kaupungin viranomaiset ottivat toisensa huomioon ja tekivät yhteistyötä. Kaupungilla ja varsinkin varuskunnalla oli omat kasvukipunsa, mutta siviilien ja sotilaitten elo vierekkäin sujui ja oli erinomaisen vaivatonta. Ehkä lähellä ollut valtakunnan raja teki huolen isänmaan turvaamisesta konkreettisemmaksi kuin muualla Suomessa ja yhdisti sotilaita ja siviilejä. Sotilaat olivat osa Viipuria ja viipurilaisuutta.

Kuva vartion vaihdosta Viipurissa vuonna 1927 on kirjasta Suomen puolustusvoimat ennen ja nyt, 2. painos 2003.