sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Vuosi 1918 Juholan mökin näkökulmasta





Isäni elämäkerta on nyt edennyt vaiheeseen, jossa hänen elämäänsä on tulossa nuori nainen, tuleva äitini.

Helena Sipiläinen eli lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa Viipurin maalaiskunnassa. Perheen kotikylässä ei ollut taisteluja vuonna 1918, mutta sodan vaikutukset kyllä tuntuivat. Mökkiläisperheen elämisen keinot vähenivät, isoisäni hakeutui punakaartiin ja sai tehtäväkseen vartioida kivääri olallaan Nurmin rautatiesiltaa 15 markan päiväpalkalla.

Sota päättyi neljä viikkoa myöhemmin ja palkka jäi saamatta. Kun Juhana haettiin vangiksi kotimökistään, parahti lasten kanssa sinne jäävä isoäitini Hilda: ”Mitä myö syyvää!” Juhana vietiin vankileirille Viipuriin, josta Hilda kävi häntä etsimässä mutta ilman tulosta. Niin isoäitini käveli tuon runsaan parinkymmenen kilometrin matkan takaisin vielä samana päivänä, syömättä esiliinansa taskussa ollutta Juhanalle aiottua kananmunaa, lapset tarvitsivat kaiken liikenevän ruoan.

Viiden vankilaviikon jälkeen Juhana vapautettiin kotikylänsä suojeluskunnan valvontaan ja vastuulle. Nälkiintynyt mies meni kylään palatessaan sen ensimmäiseen taloon, veljensä mökkiin ja sai syödäkseen. Onneksi veljen vaimo osasi varoittaa häntä syömästä kerralla liikaa.

Syksyllä Juhana kutsuttiin oikeuden eteen Viipuriin, mukaan piti ottaa kolmen päivän muona. Oikeus tuomitsi Juhanan kahdeksi vuodeksi kuritushuoneeseen avunannosta valtiopetokseen, tuomio oli ehdollinen kolmen vuoden koetusajalla. Vuotta myöhemmin syksyllä 1919 Juhana kuoli Viipurin sairaalassa keuhkokuumeeseen, ”tuon ajan tautiin” niin kuin hänen vanhin tyttärensä minulle kertoi.

Kävimme Muusan kanssa lukemassa Juhanan kuulustelun ja tuomion papereita Kansallisarkistossa. Siellä ja sen papereitten kautta minulle avautui aivan uusi ikkuna vuoden 1918 sodan jälkiselvittelyihin. Vankina olleitten, kuulusteltujen ja tuomittujen valtava määrä konkretisoitui loputtomassa määrässä valmiiksi painettuja lomakkeita. Niihin oli käsin kirjoitettu vain nimet, tuomioitten pituudet ja jotkin muut harvat tiedot. Yksi tuomituista oli Muusan isoisä, myös hänen tuomionsa oli samanlaisella lomakkeella, johon tuomion ehdolliseksi muuttaminen oli valmiiksi painettu.  

Kuvassa osa Valtiorikosoikeuden 67 osaston päätöstä 1.10.1918 Kansallisarkiston kokoelmista. Kuva suurenee klikkaamalla.

perjantai 17. elokuuta 2012

Viipurin sotilaat




Viipurissa on ollut sotilaita aina. Myös itsenäisen Suomen joukot asettuivat sen kasarmeihin heti vuoden 1918 sodan jälkeen. 1930-luvulla kaupungin 75 000 asukkaasta suunnilleen tuhat sai palkkansa armeijalta, varusmiehet mukaan luettuna oli kaupungissa sotilaita kymmenisen tuhatta, yli kymmenen prosenttia alueen ihmisistä. Varusmiehet saivat harvoin kotilomia mutta iltalomia kolmasti viikossa. Niinä iltoina sotilaat todella näkyivät kaupungilla, kun satoja varusmiehiä kokoontui Torkkelinpuistoon ja muualle keskustaan. Asevelvollisten lisäksi myös kantahenkilökunta käytti sotilaspukua vapaa-aikanaan.

Varusmiehiin luotiin koulutuksessa tietoisesti aselajiylpeyttä, se johti nahisteluun kun Neitsytniemen ”tykkijullit” ja Papulan ”puskajussit” kohtasivat iltalomailtoina kaupungilla. Suunsoitto ja pienet nyrkkitappelut kumuloituivat vuoden 1929 toukokuisena iltana ilmeisen valmisteltuun yhteenottoon. Tykkimiehet ja kaartilaiset ottivat todella isoilla joukoilla mittaa toisistaan, siviilit pakenivat porttikäytäviin ja sivukaduille. Paikalle sattui onneksi Kaartin kapteeni jolla oli hyvin kuuluva ääni. Hän komensi kaartilaiset suljetuksi osastoksi ja marssitti heidät Papulan kasarmeille. Yhteenottoa seuranneet pitkät poistumiskiellot hillitsivät kahakointia ainakin yhden ikäluokan ajan.

Viipurin sotilaat tarjosivat kaupungin siviileille myös juhlavaa katsottavaa ja kuultavaa. Torkkelinpuisto oli iltalomailtojen lisäksi aina puolilta päivin sotilaallisessa keskiössä. Paraatikentältä lähtenyt sotilasvartiosto kiersi puiston ympäröiviä katuja torvisoittokunnan johtamana Kauppatorille, torin alareunaa edelleen Pohjoisvallille ja Päävartion eteen. Juhlallinen vartion vaihto tapahtui Torkkeli Knuutinpojan ja kaupunkilaisten katseitten alle. Viipurilainen katuyleisö katseli marssia ja vaihtoseremoniaa arvioiden kokenein silmin eri yksiköitten askelta, tahtia, ryhtiä ja ojennuksia.

Suuria vuosittain toistuvia sotilasjuhlia olivat toukokuun 16. päivän ja itsenäisyyspäivän paraatit. Ne vetivät kadunvarret ja koulukentän ympäristön täyteen katsojia sekä kaupungista että ympäröivältä maaseudulta. Uuden vuoden juhlintaan Viipurin varuskunta osallistui järjestämällä linnan valleilta komean ilotulituksen johon Neitsytniemen tykit vastasivat.

Viipuri ja sen sotilaat tulivat hyvin toimeen keskenään. Varuskunnan johto ja kaupungin viranomaiset ottivat toisensa huomioon ja tekivät yhteistyötä. Kaupungilla ja varsinkin varuskunnalla oli omat kasvukipunsa, mutta siviilien ja sotilaitten elo vierekkäin sujui ja oli erinomaisen vaivatonta. Ehkä lähellä ollut valtakunnan raja teki huolen isänmaan turvaamisesta konkreettisemmaksi kuin muualla Suomessa ja yhdisti sotilaita ja siviilejä. Sotilaat olivat osa Viipuria ja viipurilaisuutta.

Kuva vartion vaihdosta Viipurissa vuonna 1927 on kirjasta Suomen puolustusvoimat ennen ja nyt, 2. painos 2003.

tiistai 31. tammikuuta 2012

Viipurin siltoja ja siltoja Viipuriin



Suomalaisessa Viipurissa oli yksitoista siltaa, kaksi niistä oli käännettäviä, rautatiesilta ja Linnansilta. Linnansilta avattiin kesäaikana kerran tunnissa, jotta laivat Eteläsataman puolelta pääsivät Pohjoissatamaan ja Saimaan kanavan suuntaan. Silta oli Viipuriin liikenteen pahin pullonkaula ja onnettomuuksien paikka, kun kaikki kulkijat yrittivät ehtiä sen yli ennen sillan seuraavaa avaamista. Rautatiesilta avattiin harvemmin, junaliikenteen aikataulujen tahdittamana. Mielenkiintoisin Viipurin silloista oli Pennisilta. Tämä jalankulkusilta asetettiin paikoilleen linnan itäpuolelle Hiekan kaupunginosan ja Linnoituksen kaupunginosan väliin myöhään syksyllä, kun laivaliikenne talven tullessa loppui ja purettiin taas keväällä odottamaan seuraavaa syksyä varastossa.

Metaforisia mutta samalla fyysisiä, yhä olemassa olevia siltoja suomalaisesta Viipurista nykyiseen on rakennusten lisäksi monin kerroin enemmän kuin yksitoista. Eräs hauskimmista ja viihdyttävimmistä on mahdollisuus kulkea Patterinmäeltä pitkin puistoja kaupungin halki aina kauppatorille saakka. Matkan varrella Torkkelinpuistossa ovat Mäntysen hirvipatsas ja Yrjö Liipolan ”Metsänpoika” niin kuin Suomen aikana, vaikka Georges Winterin ”Imatran neito” ei enää seiso suihkulähteensä keskellä puiston kauppatorin puoleisessa päässä. Pyöreän tornin kylkeä kiertänyt puinen kahvila, ”Toripässi” on Imatran neidon tavoin kadonnut, mutta Toripässin lattiapohja on yhä olemassa ja nähtävissä siltana menneen ja nykyisen välillä. Samoin kauppatorin pinnassa torikauppiaita ruutuihinsa ohjanneet merkkikivet, yksi kivistä on liitekuvassa.

Suomen ajan kosmopoliittisen Viipurin sosiaaliset ja iloiset asukkaat elivät kauniissa kaupungissa, josta vieläkin kaartuu monia siltoja nykyisyyteen. Alan yhä enemmän pitää suomalaisesta Viipurista, tuntea absurdilla tavalla kaihoa sinne, ikävöidä mennyttä jota en ole koskaan kokenut. Oudoksun ja hiukan kavahdan tätä kiehtovaa reaktiotani.