Vastaus ja uusi kysymys

Isäni elämäkerta on nyt edennyt talvisodan alkuun. Vanhempieni yhteinen elämä Viipurissa päättyy, isäni lähtee sotaan ja äitini lotaksi sotasairaalaan. Tämän blogitekstin kuva on tuolta ajalta. 

Olen saanut vastauksia kysymykseeni siitä millainen ihminen Eero Virolainen oli, mielestäni melko uskottavia vastauksia. Jäljellä oleva isäni elämä, sotien aika, saattaa täsmentää tai muokata vielä vastauksia mutta ei keskeisiltä osin. Sota oli poikkeusaikaa, ei normaalia elämää.

Tutkimustyöni nyt alkavassa kolmannessa osassa kirjoitan isästäni ja äidistäni talvisodassa, välirauhan aikana ja jatkosodassa. Minulla on myös uusi kysymys varsinaisen tutkimuskysymykseni rinnalle. Olivatko vanhempani viipurilaisia? Ilman muuta he olivat sitä käytännön elämässä, arjen realismissa. He elivät melkein koko viidentoista vuoden pituisen yhteisen elämänsä tuossa Karjalan kauniissa ja kansainvälisessä kaupungissa, mutta olivatko he viipurilaisia sielussaan? Mielenkiintoinen ja mahdoton kysymys vastattavaksi.  

Minulla on myös toinen uusi kysymys tai oikeastaan tutkimusaihe. Äitini jäi leskeksi jatkosodan lopulla 34-vuotiaana ja eli hyvin vanhaksi. Miksi hän ei avioitunut uudestaan? Ajattelen jatkaa kirjoittamista isäni elämäkerran jälkeen äitini leskeyden ajasta jos oma elinaikani antaa mahdollisuuden. Ehkä se antaa, tapasin kesällä yli 90-vuotiaan sotaveteraanin, isäni jatkosodan ajan asetoverin ja hänen yhtä iäkkään vaimonsa. Kaksi huikeaa ihmistä, jotka saivat minut muuttamaan elinajan tavoitettani. On näköjään täysin mahdollista elää sisältörikasta ja merkityksellistä elämää myös hyvin paljon korkeammassa iässä kuin mihin me suomalaiset keskimäärin yllämme. Aion yrittää. Minulla on uudessa kysymyksessäni siihen hyvä syy.

Erinomainen lähteistölöytö

Sain sattumalta kuulla Kansallisarkistossa säilytettävän siirtoväen korvaushakemuksia ja niistä annettuja päätöksiä. Teimme Muusan kanssa toivioretken Helsinkiin ja koimme suuren positiivisen yllätyksen. Löysimme tiedot Muusan isoisän talosta, joka tuhoutui talvisodassa ja perheeltä Karjalaan jääneestä irtaimistosta sekä vihdoin varmuuden siitä, että perhe oli jatkosodan aikana palannut Karjalaan ja rakentanut sinne uuden kodin. Tämän uuden asunnon tarkat tiedot löytyivät myös, samoin tiedot irtaimistosta, joka oli jouduttu jättämään toisen kerran evakkoon lähdettäessä.

Omien vanhempieni kiinteän ja irtaimen omaisuuden tiedot olivat ehkä vielä täydellisemmät. Korvauslautakunta oli vaatinut heiltä varsin yksityiskohtaisia lisäselvityksiä. Hakemuksista löytyi myös uusia tietoja isäni sukulaisista ja varma tieto äitini työpaikan sijainnista.

Kansallisarkisto laajentaa maakunta-arkistoissa ja tietyin rajoituksin myös kotikoneilla luettavissa olevaa digitaaliarkistoaan vauhdilla. Omaa tutkimustani on helpottanut aivan hiljattain digiarkistoon ilmaantunut Viipurin läänin henkikirjoittajan aineisto 1920- ja 1930-luvuilta. 

Kuvassa on osa korvaushakemuksen liitteenä olleesta

isäni Viipuriin jääneitten kirjojen luettelosta.

”Kaverikuvan” varhainen esiaste?

Luokkakuva Vahvialan pitäjän Sipilän kylän kansakoulusta keväältä 1921. Pitkälettinen tyttö toisen rivin keskivaiheilla on äitini, tuolloin 11-vuotias Helena Sipiläinen. Opettaja Hanna Heimonen oli aloittanut toimessaan jo koulun rakentamisvuonna 1900, hän jatkoi työssään yhtäjaksoisesti talvisotaan saakka ja tuli vielä takaisin opettajaksi Sipilään jatkosodan aikana vuosiksi 1942 – 1944.

Ainakin eturivin lapset ovat kuvassa paljain jaloin, luokkaan ei ole saanut tulla kengät jalassa. Kuvassa kolme lasta pitää kättään edessä olevan olkapäällä, yksi käsistä on äitini olalla. Voisiko kyseessä olla ystävyyden osoittaminen, nykyisin muodissa olevien ”kaverikuvien” varhainen esiaste?